Read in English.
Kolmivuotinen Clownexus-hanke on siirtymässä viimeiseen kolmannekseen. Siksi kysyimme Elina Reinikalta suomalaiselta hankekumppaniltamme Sairaalaklovnitilta hänen oppimistaan ja näkemyksiään autististen lasten kanssa tehtävästä työstä.
Mikä on kokemuksesi projektista tähän asti, miten olet muuttunut klovnina ja ihmisenä projektin aikana?
Elina Reinikka: Ehkä voisin sanoa, että olen oppinut laskeutumaan perusasioiden äärelle. Minulle on piirtynyt aiempaa kirkkaammin esiin kaiken inhimillisen kanssakäymisen tärkein asia: kontaktin hetki. Sillä ei ole väliä, miten ”pieni” tai lyhyt tai mitä kanavaa käyttäen kontakti löytyy, itse kontakti, hetkellinen yhteyden jakaminen, on kaiken ydin ihmisten välisessä kohtaamisessa.
Olen tullut avoimemmaksi lukemaan viestejä kehonkielestä, eleistä, hengityksestä, katseensuunnasta, tunnelmasta; ihmiset viestivät jo pelkällä olemisellaan. En enää ahdistu niin helposti, jos kontaktia ei löydy nopeasti, tai se ei löydy sanoilla tai muilla perinteisillä keinoilla, olen oppinut hengittämään ja odottamaan ja näkemään vaikeudet kommunikaatiossa positiivisina haasteina: ”Hmm… Mielenkiintoista! Mitenhän tämä pähkinä ratkaistaan?? Mikä on se reitti, jota pitkin juuri me kaksi löydämme yhteyden?”
Samaan aikaan huomaan, että olen tullut allergisemmaksi sosiaalisille peleille ja rooleille ja piiloviesteille puheen alla, ja huomaan nauttivani siitä suoruudesta, jolla autisminkirjon lapset kommunikoivat. Myös yhteyden löytymisen ilo on kasvanut suuremmaksi ja osaan nauttia siitä itseisarvona, ilman mitään agendaa, johon yhteyden pitäisi johtaa.
Kerro kolme tärkeintä oppia, jotka olet löytänyt työskennellessäsi tiiviimmin autismin kirjon lasten kanssa?
Elina Reinikka: 1.) Jokaisella on halu kommunikoida ja jokaisen yksilöllisen väylän kommunikointiin voi löytää ja sitä voi tukea. 2.) Vuorovaikutuksen ongelmat voi nähdä kiinnostavina haasteina: Mitä eri aisteja käyttäen voin etsiä kontaktia? Löytyykö kontaktin hetki musiikin avulla, rytmin avulla, tuntoaistin välityksellä, hajuilla, valoilla, visuaalisilla elementeillä, mitä kaikkia erilaisia impulsseja voin tarjota kohtaamisen väyläksi? Vain mielikuvitus on rajana! Miten vapautan tunnelmaa, miten saan vanhemman ja lapsen välisen leikin ja hassuttelun avautumaan, miten muistutan vanhemmalle hänen lapsensa ihanuudesta ja ainutkertaisuudesta? On hienoa saada tutkia kommunikaatiota autisminkirjon lasten kanssa! 3.) Kommunikaation tapoja ei tarvi eikä pidä arvottaa. Jokaista yksilöä tulee kohdata empaattisesti, kunnioittavasti ja hänen omaa ”kieltään” lukien.
Mikä on ollut voimakkain tai mieleen jäävin kohtaamisesi projektin aikana?
Elina Reinikka: On vaikea valita yhtä kohtaamista, sillä jokainen on vaikuttava omalla tavallaan… On ollut vaikuttavaa tavata hoitohenkilökuntaa, joka tekee työtään sydämellä, laajalla kokemuksella ja ammattitaidolla ja suurella intuitiivisella viisaudella. On ollut hienoa todistaa klovnikollegojen työn vaikutusta; miten ilmapiiri vapautuu, rentoutuu ja tilaan virtaa kuin vapaata ilmaa klovnin läsnäolon myötä. Miten sinnikkäästi klovnikollega jatkaa etsintäänsä yhteyden löytämiseksi ja mitä nerokkaita tapoja hän siihen löytää, uusia joka päivä. Ja erityisen suuri etuoikeus on ollut saada itse kohdata lapsia, joiden kanssa kontakti on vaatinut pitkän tien ja monta mutkaa, mutta ajan myötä luottamus on kasvanut ja kantanut hedelmää, ja yhtäkkiä yhteisen leikin ilo on välähtänyt esiin, ja valaissut koko huoneen ja jokainen työläämpi este on tuntunut vain tärkeältä askelmalta sen ihmeellisen yhteyden hetken saavuttamiseksi.
Tässä on yksi esimerkki:
”Lapsi leikkii autoilla lattialla. Hän asettaa niitä riviin, uudestaan ja uudestaan, omaan maailmaansa uppoutuneena. Asetun maahan hänen viereensä, asettelen omia autojani riviin. Uudestaan ja uudestaan. Lapsi ei katso minua, ei reagoi läsnäolooni mitenkään. Käteni eksyy lapsen auton luo, laitan sen omaan riviini. Lapsi ottaa auton heti pois minun rivistäni ja laittaa omaansa. Kokeilen hetken päästä uudestaan rajoja ja siirrän yhtä lapsen autoista. Lapsi siirtää käteni heti pois ja palauttaa autonsa omalle paikalleen. Alan leikkiä isolla autolla. Auto ottaa pieniä autoja kyytiin. Nyt lapsi alkaa vähän hermostua, hänen rutiiniaan ei saa rikkoa. Pienten autojen paikka on rivissä, ei ison auton kyydissä. Lähden ajeluttamaan yhtä pientä autoa matkalaukkua pitkin. Lapsi katsoo hetken ja palauttaa auton paikalleen. Hetken päästä ajelutan autoa hänen jalkaansa pitkin, lapsi katsoo autoa ja tunnustelee hetken, miltä jalassa tuntuu. Sitten hän palauttaa auton jälleen riviin. Lähden hetken päästä uudelleen ajeluttamaan autoa jalkaa pitkin, matka jatkuu matkalaukun päälle. Nostan matkalaukun lapsen eteen. Alan rummutella laukkua autolla, kokeilen erilaisia tapoja tuottaa ääntä laukun kanssa. Lapsi katsoo hetken, kuuntelee hetken, ja tavoittelee jälleen autoaan. Käytän autoa kuin avaimena ja avaan matkalaukun. Sisältä paljastuu iso sininen kangas. Lapsi katsoo sitä hetken ja ottaa autonsa käteen. Ojennan kankaan toisen pään isälle ja alamme yhdessä huljuttaa kangasta lapsen päällä. Lapsi pysähtyy kuin naulittuna. Ensin tulee pelästys ja sitten riemun kiljahdus. Lapsi istuu lattialle ja nostaa kasvonsa kohti kangasta. Hän hymyilee ja hekottaa pientä hekotusta. Lapsi nostaa käsiään kohti kangasta ja nauttii tuulenvireestä. Nostamme ja laskemme isän kanssa kangasta ja lapsi menee maahan makaamaan ja laittaa silmät kiinni, hän tunnustelee ilmavirtaa ja kankaan materiaalia ja hymyilee. Kiedomme lapsen kankaaseen, ja kutittelemme häntä, leikimme kukkuu- leikkiä kankaalla ja ajelutamme autoja sitä vasten. Lapsi juoksee äitiä kohti ja äiti halaa häntä kankaan läpi. Kaikki nauttivat tilanteesta. Kutitushetkessä lapsi katsoo odottaen, silmissä jännitys, odotus, kauhun ja ilon sekoitus. Kontaktin hetki on vahva, yhteinen ja jaettu, kaikille jää virvoittunut olo. Lähdön hetkellä lapsi vilkaisee minua ja vilkuttaa.”
Viimeisimmät kommentit